I wrote an article for the Finnish Biodynamic Association journal, Demeter, a few years ago. You may find it of interest. Below it is in Finnish and English.
Noel
Kumppanuusmaatalous ja kolmijäsenyys
Työskentelen ammattipuutarhurina lahtelaisessa lähiössä. Viljelemälläni pellolla on viimeksi viljelty vihanneksia yli kuusikymmentä vuotta sitten, jonka jälkeen puutarhuri keskittyi kukkien ja perennojen kasvatukseen, joka vuorostaan vaihtui tuontikukkien ja ulkomailla viljeltyjen ruukkukasvien ja taimien myyntiin. Tällä hetkellä myös tämä toiminta on osoittautunut melko kannattamattomaksi puutarhurin joutuessa kilpailemaan suurten puutarhaketjujen ja supermarkettien tarjoamien halpojen kukkien kanssa. Kaupan kutistuessa puutarhuri on kuitenkin vuokrannut käyttämätöntä kasvihuonetilaa sekä pellon lahtelaiselle osuuskunnalle tukien samalla kumppanuusmaatalous aloitetta, jonka puutarhurina nyt toimin. Tänä vuonna Lahden Ruokaosuuskunta (ROK) kasvattaa ruokaa yli sadalle lahtelaiselle osakkaalle.
Tarina siitä, miten puutarhan toiminta vaihtui ruokatuotannosta kukkien kasvatukseen ja takaisin vihannesten viljelyyn on opettava. Aikomuksenani on tarkastella sitä kestävän kehityksen mukaisten ruokajärjestelmien luomiskertomuksena. Artikkelin ensimmäinen osa esittelee kumppanuusmaataloutta ja sen suhdetta kestäviin ruokasysteemeihin ja siirtymäliikkeeseen. Toisessa osassa, joka ilmestyy tulevassa lehdessä, perehdyn kumppanuusmaatalouteen yksityiskohtaisemmin.
'We will ROK you!'
Lahden Ruokaosuuskunta (ROK) syntyi alkuvuonna 2013. Lahtelainen ystäväjoukko toivoi voivansa kasvattaa kotikulmillaan laadukasta luomuruokaa niin itselle kuin muillekin. Ryhmä otti yhteyttä pieneen paikalliseen taimistoon, Aaltosen Puutarhaan, jolla oli tarjota ryhmän käyttöön kasvihuone ja hehtaarin pelto. Parissa kuukaudessa ROK oli toiminnassa, ja sen jäsenmäärä kasvoi nopeasti muutamasta innokkaasta perustajasta 65 osakkaaseen. Tänä vuonna meitä on jo yli 100 osakasta. Sadonjakoon päästiin heti pääsiäisen jälkeen. Viljely on biodynaamisten periaatteiden mukaista ja ROK toimii tiiviissä yhteistyössä heinolalaisen Toivon tilan sekä Suomen ensimmäisen kumppanuusmaatilan, helsinkiläisen Herttoniemen ruokaosuuskunnan kanssa. Mielestäni on mielenkiintoista, että monilla osuuskuntamme perustajajäsenillä on Camphill-yhteisö tausta, joten yhteisöllisyys ja 'kulttuurin' palauttaminen ’agrikulttuuriin’ on ollut yhtenä ryhmän tavoitteena alusta lähtien.
ROKin ensimmäinen kausi oli menestys. Talven tullessa saatoin käydä läpi kokemaani ja suhteuttaa sitä laajempaan asiayhteyteen. Hämmästyksekseni selvisi, että nykyisen kumppanuusmaatalouskäsitteen juuret ovat biodynaamisessa viljelyssä. Sen perustajien päämääränä oli luoda uusi tapa elää, kasvaa ja tehdä työtä, heillä oli kolmijäseninen näkemys maanviljelyn mahdollisuuksista. Nämä eurooppalaiset biodynaamikot päätyivät Pohjois-Amerikkaan 1980-luvun puolivälissä. Alkuajoista liike on kasvanut, ja Amerikassa on nykyisin 6000 – 12000 kumppanuusmaataloushanketta, Euroopassa niitä on noin 4000. Tarkkaa lukumäärää on vaikea antaa, koska kumppanuustalouden määritelmästä, ja sen piiriin laskettavista tiloista, on erilaisia näkemyksiä. Samantapaisilla tai vastaavilla aloitteilla, kuten Teikei- ruokaosuuskunnilla Japanissa tai Camphill-yhteisöillä, jotka viljelevät laajemmille ryhmille, on vielä pitempi historia. Trauger Groth, eräs kumppanuusmaatalouden pioneereista USAssa, asui Camphill-yhteisö Copakessa, New Yorkin osavaltiossa, vuonna 1961. Tämä historia on kuitenkin lyhyt verrattuna siihen, että kumppanuusmaatalous on itse asiassa perinteisen kyläyhteisön ruokatalouden uusi muoto. Vielä aivan lähimenneisyydessämme paikalliset yhteisöt kasvattivat ja vaihtoivat tuottamaansa ruokaa keskenään. Vasta öljyn aikakauden mahdollistaman teollisen maatalouden sekä taloudellisen globalisaation myötä paikallinen ruokatuotanto ja -jakelu alkoi kärsiä. Tämä tarina on myös Aaltosen Puutarhan kohtalon takana. Se selittää, miksi on halvempaa tuoda papuja Keniasta ja kesäkurpitsoja Hollannista, kuin kasvattaa niitä itse läheisellä maatilalla.
Kumppanuusmaatalous mahdollistaa ruuantuottajien ja kuluttajien tuomisen yhteen molempia hyödyttävällä tavalla. Sen jäsenet sitoutuvat tukemaan ruuantuotantoa eivätkä jää vain loppupään kuluttajiksi. Samalla viljelijän henkilökohtainen riski pienenee. Luomalla suoria jakeluverkkoja ilman kalliita kuljetuskustannuksia, markkinointia, mainontaa ja vähittäiskauppaa, kumppanuus mahdollistaa laadukkaan ja edullisemman ruuan osallisille. Vaikka kumppanuusmaatalouden ehtona ei ole biodynaaminen eikä luonnonmukainen viljely, melkein kaikki toimivat sen mukaisesti, lähinnä koska ympäristöystävällisyys sopii tuotannon mittakaavaan, ja koska jäsenet toivovat terveellisempää ruokaa.
Pinnan alta löytyy myös muita syitä kumppanuusmaatalouden menestykseen. Tuottajille se tarjoaa mahdollisuuden luoda elävän suhteen paikalliseen yhteisöön, mikä modernin maatalouden aikana on käytännössä ollut mahdotonta. Maanviljeleminen, mikä kerran oli todellinen kutsumus, on nyt tuskin varteenotettava ammatti. Viljelijöiden kokema eristyneisyys vähentää mielenkiintoa työtä kohtaan edelleen, ja viljelijöiden keski-ikä onkin noussut jatkuvasti. Melko hätkähdyttävä tilasto kertoo, että itsemurha on amerikkalaisten maanviljelijöiden yleisin kuolinsyy. Vastapainona kumppanuusmaatalous houkuttelee mukaansa nuoria, joita vaihtoehtoiset toimintamallit inspiroivat. Modernissa miesvaltaisessa mekaanisessa maatalouden harjoittamisessa on naisille jäänyt sivurooli, vaikka perinteisessä maataloudessa, ja muissa maanosissa, se on ollut tärkeä. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että kumppanuusmaatalouden myötä naiset ovat jälleen rohkaistuneet uudenlaiseen osallisuuteen.
Kumppanuusmaatalouden tarjoamat mahdollisuudet osallisuuteen ja oppimiseen ovat suotuisat. Monissa hankkeissa jäseniltä edellytetään tietty määrä työtunteja erityisesti rikkaruohojen torjunnassa sekä sadonkorjuun aikana. Yhä kaupungistuville ihmisille työtunnit maalla tarjoavat hyödyllisen ja palkitsevan tilaisuuden löytää uusi yhteys maahan ja vuodenaikoihin. Kumppanuusmaatalouden tarjoamat oppimismahdollisuudet lapsille onkin jo enenemässä määrin huomattu.
Mainitsin yllä, että määritelmät kumppanuusmaataloudesta vaihtelevat. Suomessa hankkeet ovat muotoutuneet yleisimmin kuluttajien perustamiksi osuuskunniksi, joiden toimintaa organisoivat, ja josta hyötyvät, niiden jäsenet. Esimerkiksi Lahden Ruokaosuuskunnassa osakkaat jakavat niin oikeudet kuin velvollisuudetkin tasa-arvoisesti. Hanketta organisoi jäsenten valitsema hallitus ja päätökset tehdään kollektiivisesti. Hallitus on vuorostaan palkannut minut osuuskunnan puutarhuriksi. Tämä järjestely on hyvin lähellä alkuperäistä kumppanuusmaatalouden mallia, kun taas monet nykyiset hankkeet näkevät kumppanuusmaatalouden lähinnä viljelijän organisoimana suoramyyntinä, joka mahdollistaa välikäsien poisjäämisen. En kuitenkaan aio jäädä väittelemään eriävistä näkemyksistä. Mielestäni kumppanuusmaatalous on enemmän kuin vain uusi tai erilainen tapa markkinoida ruokaa. Minkälaiseksi se muotoutuu, riippuu visioistamme ja kumppanuudelle ja maataloudelle antamistamme mahdollisuuksista. Siten ne merkitykset ja se tarina, jonka kerromme kumppanuusmaataloudesta, on tärkeä.
Haluan nyt kääntyä toisen, läheisen aiheen puoleen. Siirtymäkaupungit (transition towns) ovat auttaneet kirjoittamaan uutta tarinaa kestävästä kehityksestä. Monet teistä ovat ehkä kuulleet tästä mielenkiintoisesta uudesta kehityksestä, mutta vaikuttaa siltä että Suomessa harvalla on selkeä kuva siitä, mistä on kysymys. Transition-liikkeen perustajana mainitun Rob Hopkinsin mukaan ”siirtymäkaupungit kuuluvat kaikkein dramaattisempiin ja tärkeimpiin liikkeisiin vuosisadallamme”, kun taas amerikkalaisen tiedemiehen ja 'Peak Oil' -kirjan kirjoittajan Richard Heinburgin mukaan se on strategia, jolla ”tavallisten ihmisten lahjakkuudet, visiot ja hyvä tahto saadaan käyttöön”. Ensisijaisesti siirtymäkaupunki-strategiat (mukaan voi laskea niin maita, kyliä, yhteisöjä kuin kaupunkejakin; nykyisin liikkeessä on mukana yli tuhat eri kokoista aloitetta 40 eri maassa) ovat keino kestävään kehitykseen, joka huomioi nopeasti vähenevät öljyvarat ja pakon toimia kiihtyvän ilmastomuutoksen edellä. Sen sijaan, että liike näkisi vaihtoehtoisen tulevaisuuden tuhoon tuomituksi, siirtymäkaupunkiliike juhlii tarjolla olevia uusia mahdollisuuksia: 'party not protest'. Se tarjoaa useita metodeja, joilla voi astua erilaiselle, kestävämmälle, kehitystielle. Se korostaa yksityiskohtaisesti positiivisia seurauksia yhteiskunnalle, joka palaa paikalliseen ja kestävämpään talouteen, joka on rakennettu ruohonjuuritasolta ylöspäin. Siirtymäliike painottaa, että kyse ei ole paluusta vanhaan maalaisidylliin vaan korostaa sitä, mitä voimme saavuttaa siirtymällä inhimillisemmän kokoiseen, yhteisölliseen ja arvojohtoiseen yhteiskuntaan.
Sinällään siirtymäkaupungit ovat mielenkiintoinen perehtymiskohde, mutta tällä kertaa haluan vain korostaa sitä, miten se liittyy kumppanuusmaatalouteen. Paluu lähiruokatuotantoon on eräs tärkeimmistä lähtökohdista siirtymäliikkeissä. Ruoka on perustarpeemme, joka on aina herättänyt kiinnostuksemme. Valtaosalle ROKin osakkaista korkealaatuiset elintarvikkeet ovat mielestäni se tärkein suurin syy osallistua osuuskuntaan, ja se, että ruoka ja sen tuotanto on osa vaihtoehtoista sosiaalista liikettä, on monelle sivuseikka. Tämän olemassa olevan mielenkiinnon ja osallisuuden perustalle voidaan kuitenkin rakentaa uutta. Tältä perustalta uudet verkostot voivat laajentua, suhteet kehittyä ja uudet aloitteet syntyä. Mikä tärkeintä, kumppanuusmaataloushankkeiden menestystarinat osoittavat mikä on mahdollista. ROKin kaltaiset tarinat ovat siten osa orastavaa kestävän kehityksen käytännöllistä hahmottelua.
ROKin kertomus on vasta alussa. Voin kuitenkin tavoittaa siitä saman inspiroivan laadun kuin kaikissa hyvissä tarinoissa. Artikkelini toisessa osassa, tarkastelen tarkemmin, miten tämä kertomus rakentuu. Sen otsikko 'Eat, Pay, Love' mukailee vapaasti Elisabeth Gilbertin (2006) omakohtaisen, elämänkerrallisen menestyskirjan otsikkoa Eat, Pray, Love (suom. Omaa tietä etsimässä Italiassa, Intiassa ja Indonesiassa).
Eat, Pay, Love
Artikkelini ensimmäisessä osassa hahmottelin yleiskuvaa kumppanuusmaataloudesta (CSA), ja sen tuomista mahdollisuuksista siirryttäessä kestävän kehityksen mukaisiin ruokasysteemeihin. Eräänä esimerkkinä kumppanusmaatalouden tarinasta oli Lahden ruokaosuuskunnan toiminta. Artikkelin toinen osa paneutuu kumppanuusmaatalouden käsitteeseen syvemmin. Julkaisun luontoa kunnioittaen aion lähestyä aihetta kolmijäsenisestä näkökulmasta, en kuitenkaan syvällisen antroposofisen analyysin kautta vaan kevyemmin, eli Eat (oikeus ruokaan), Pay (taloudelliset yhteenliittymät) ja Love ('agri'kulttuuri).
Eat
Alkuperäisenä ajatuksenani oli kirjoittaa artikkeli absoluuttisesta, laillisesta oikeudestamme ruokaan. Varmaan arvaatkin, että sitä meillä ei ole, joten anna minun kertoa lisää.
YK:n ihmisoikeuksien julistus on kansainvälinen lausunto kaikkien ihmisten oikeuksista. Se kuitenkin lähinnä vain viittaa ruokaan inhimillisenä oikeutena. Ihmisten oikeus ruokaan on luultavasti parhaiten ilmaistu vuoden 1966 kansainvälisessä sitoumuksessa ekonomisista, kulttuurisista ja sosiaalisista oikeuksista. Artikla 11 toteaa inhimilliseksi oikeudeksemme vapauden nälästä, ja ruuan riittävyyden ohella se huomioi myös ruuan tuotannon ja jakelun tärkeyden. Ihmisten oikeus ruokaan on kuitenkin aina ollut kyseenalainen. Myös sellaisissa maissa kuin Suomi ja Irlanti (minun kotimaani) ruokaan viitataan, mutta sitä ei suoranaisesti mainita kansalaisten perustuslaillisena oikeutena. Ongelmana tässä on se, että mikäli olosuhteet niin sanelevat, oikeutemme ruokaan voi jäädä toissijaiseksi suurempien voimien niin vaatiessa. Näin itse asiassa usein tapahtuukin. Yhtenä esimerkkinä on kehittyvissä maissa tapahtuva perusruuan tuotannon korvaaminen bioenergiaviljelmillä suuremman taloudellisen tuoton toivossa. Entäpä pienviljelijä, joka ei voi selviytyä, koska halvasta tuontiruuasta saatu taloudellinen voitto ajaa yli paikallisten viljelijöiden saaman tuen. Juuri tämä tilanne on mielenkiintoinen mm. kumppanuusmaatalouden kannalta, sillä jos meitä vain kiinnostaisi ruuan määrä lautasellamme, olisi luultavasti järkeenkäypää ostaa ruokaa sieltä, missä se halvimmalla tuotetaan. Eikö oikeudessa ruokaan ole kuitenkin kyse ennen kaikkea oikeudestamme kestävän kehityksen mukaisiin ruokasysteemeihin, ei vain sen määrään? Juuri tästä on kysymys uusien sosiaalisten liikkeiden taustalla.
Ruokasuvereniteetti, The Food Sovereignty- movement on globaali liike, joka pyrkii luomaan kestävän kehityksen mukaisia ruokasysteemejä ja vahvistamaan oikeuttamme ruokaan universaalina ja ehdottomana. Seuraava vapaa käännös sisältää pääpiirteet tästä laaja-alaisesta liikkeestä.
'Ruokasuvereniteetti tarkoittaa ihmisten oikeutta terveelliseen ruokaan ottaen huomioon kullekin alueelle parhaiten sopivat ruoan tuotannon, jakelun ja kulutuksen tavat, unohtamatta erilaisia ekologisia, sosio-ekonomisia ja kulttuurisia olosuhteita. Liike korostaa ihmisten itsemääräämisoikeutta ja kansallista ja paikallista ruokaomavaraisuutta, jolloin markkinoiden vaateiden tai monikansallisten yhtiöiden etujen sijaan keskiössä ovat ihmiset, jotka tuottavat, jakelevat ja kuluttavat ruokaa. Se ottaa huomioon ja puolustaa myös tulevien sukupolvien etua. Se tarjoaa strategian, jolla vastataan ja jonka avulla puretaan nykyinen monikansallinen kauppa- ja ruokajärjestelmä, antaen samalla suuntaa ja vahvistaen paikallisten ruoka-, viljely-, laiduntamis- ja kalastussysteemien itsemääräämisoikeutta. Ruokasuvereniteetti perään kuuluttaa läpinäkyvää kauppaa, joka takaa reilun palkan tuottajille sekä valinnanvapauden kuluttajille ruokansa ja ravintonsa suhteen. Se varmistaa, että oikeutemme hallita ja käyttää maitamme, alueitamme, vesiämme, siemeniämme, eläimiämme ja pitää huolta eliökunnan monimuotoisuudesta pysyy niiden käsissä, jotka tuottavat ruokaa. Ruokasuvereniteetti tarkoittaa uusia vapaita ja tasa-arvoisia sosiaalisia suhteita sukupuolten ja -polvien, rotujen ja sosiaalisten luokkien välillä.'
(The 'Declaration of Nyelene', Mali, 2007)
Euroopassa tämä liike on johtanut mm. laajenevaan kestävää kehitystä tukevien järjestöjen verkostoon, Nyelenen lausuman eurooppalaisen vastineen luomiseen ('Krems Declaration') ja eurooppalaiseen ruoka-julistukseen, joka ajaa takaa yhteisen maatalous- ja ruokapolitiikan uudistusta.
Palatakseni pääteemaani, käytännössä ruokasuvereniteetti on länsimaissa löytänyt oman ilmaisunsa kumppanuusmaataloudessa, jossa tuottajat ja kuluttajat pyrkivät luomaan uusia suhteita ja kestävämpiä ruokasysteemejä. Kasvava kansainvälinen järjestö Urgenci pyrkii kehittämään juuri tätä, se on osa kasvavaa kansainvälistä liikettä, joka vaatii valtaa takaisin maataloutta hallitsevalta eliitiltä, ja keskittyy yhtälailla niin oikeudenmukaisuuteen kuin ympäristönsuojeluun osana kestävää kehitystä.
Mikään näistä pyrkimyksistä ei kuitenkaan tapahdu helposti. Siksi meidän onkin pidettävä huolta, että pyrkimyksemme eivät jää tavanomaisuuden jalkoihin. Tästä syystä keskittyminen ruokasuvereniteettiin tulisi olla keskeistä myös kumppanuusmaataloudessa.
Pay
Monin tavoin selkein ja perustavaa laatua oleva kumppanuusmaatalouden ilmaisu tulee esiin uudessa tavassa lähestyä kuluttajan ja tuottajan välistä suhdetta taloudellisen liittoutumisen muodossa. Oikeudenmukaisempi taloudellisten suhteiden luominen oli kumppanuusmaatalouden pioneerien toiveiden ytimessä. Heille siihen liittyi niin uusia tapoja vaihtaa tuotteita ja tukea yrittämistä, kuin uudenlaisia sopimuksia liittyen maanomistukseen, jotka vuorostaan johtivat uudenlaisiin suhteisiin ihmisten välillä. Tämän tapaiset taloudelliset 'veljeskunnat' ovat tuttuja antroposofian inspiroimissa organisaatioissa, mutta niitä voi toisinaan olla vaikeampi selkeästi kuvailla piireissä, jotka eivät jaa samaa hengentieteellistä lähtökohtaa. Osuuskuntatoiminta voi tässä tilanteessa olla mielestäni erityisen avaava lähestymistapa.
Osuuskunnilla on pitkä ja vakiintunut historia assosiatiivisen talouden edistämisessä. Sellaiset tavoitteet kuin solidaarisuus, oikeudenmukaisuus, omavaraisuus, jne. sopivat hyvin yhteen sellaisten arvojen kuten rehellisyys, avoimmuus, vastuullisuus ja toisista välittäminen kanssa. Ei olekaan ihme, että osuuskunnat ovat mieluisin kumppanuustalouden muoto Suomessa. Ajatus jaettujen arvojen yhteisöstä onkin teemani viimeisessä osiossa.
Love
Martha Gellhorn tiettävästi totesi Hemingwaystä, että hän 'rakasti ihmiskuntaa, mutta ei vain osannut tulla toimeen ihmisten kanssa'. Tämä muistui mieleeni kun luin kappaleen yhteisöllisestä ulottuvuudesta kirjasta ’Sharing the Harvest’ (katso viite). Jos kumppanuusmaatalous toimii nimensä mukaisesti, niin sen tulisi tavalla tai toisella toimia aktiivisena yhteisönrakentajana. Se on tietysti hyvä asia. Mielestäni on mielenkiintoista, että niin monissa kumppanuusmaataloutta koskevissa pohdinnoissa käsitykset siitä, mitä tai mikä on yhteisö, vaihtelee niin suuresti. Ensimmäisenä omaan mieleeni tulee kotoisa, perhekeskeinen yhteisö, kuin kuviteltu sellainen, jossa minä itse asiassa kasvoin. Koska olen itse asunut tarkoituksellisissa yhteisöissä melkein 15 vuotta, tiedän kuitenkin varmasti, että 'yhteisö' on monimutkainen, jollei jopa täysin hetkellinen suhde.
Otan riskin menemällä ehkä liiankin henkilökohtaisuuksiin, mutta haluan yhdistää ajatuksen yhteisöstä rakkauden laatuun. Luulenpa olevani itsekin hieman kuin Hemingway, ajatuksia ihmiskunnasta on helpompi ymmärtää kuin todellisten ihmisten monimutkaisuutta. On hyvä, että kumppanuusmaataloudet kannattavat yhteisiä juhlia, mutta en itse halua osallistua niihin kaikkiin! Tiedän, että se on surkeaa. Toisaalta arvostan sitä, että on olemassa ihmisyhteisöjä, joille on tärkeää luonto, henkisyys, kokonaisvaltaisesti terveellinen elämä ja ennen kaikkea toiset ihmiset. Uskon, että voimme olla armeliaita itsellemme siinä, miten ihmissuhteet lopultakin muotoutuvat. Uudelleen syntyvä yhteys luontoon, mikä on keskeistä kumppanuusmaataloudelle, on myös osa kasvavaa kiinnostusta tilan ja paikan omaa henkeä kohtaan. 'Agri’kulttuuri tarjoaa useita mahdollisuuksia oppimiseen, terapiaan ja yhteisön rakentamiseen. Meidän tulee vain varoa, ettemme odota liikaa liian nopeasti.
Siirtymäkaupungeilla on tarttuva ilmaisu: 'radikaaleja ilman vallankumousta', ja minä voin nähdä, että miten kolmijäseninen lähestymistapa voi opastaa meitä saamaan ihanteet ja niiden käytännön toteutuksen tasapainoon. Eräänä ilmaisuna siitä mikä on mahdollista, on se, miten kumppanuusmaatalous on osoittanut kykynsä saada aikaan radikaalia muutosta kirjaimellisesti ruohonjuuritasolta ylöspäin. ROK on yksi kappale tästä tarinasta.
Nyt on toukokuun alku, aurinko paistaa, mutta on vielä kylmää. ROK:in kausi on aluillaan, kasvihuoneessa tapahtuu ja pelto on valmiiksi kynnetty. Puutarhanhoito opettaa meitä ottamaan huomioon tärkeät pienet asiat ja jatkuvasti muuttuva ympäristömme. Se opetus sopii kaikille hyville tarinoille!
Demeter Journal, 2+3 2014
Noel Bruder (käännös:Katri Halme)
Community Supported Agriculture and Threefolding
Introduction
I work as a commercial vegetable gardener on land in the suburbs of Lahti. This land served the same purpose more than 60 years ago. However, in the intervening time the business of growing food was replaced by the growing of flowers and bedding plants and that in turn replaced by the import and sale on of flowers and plants grown elsewhere. Now even that business is becoming uneconomic in the face of out-of-town garden warehouses and cheap flowers in supermarkets. So, with the business shrinking a bit, the nursery has rented space to and supported the growth of a Community Supported Agriculture (CSA) initiative and thats where I work. Lahden Ruokaosuuskunta (ROK) grows food for over 100 shareholders in the Lahti area.
The story of how the transition from food to flowers and back again has happened is an instructive one and I am going to look into it from the point of view of what it means in terms of creating more sustainable food systems. This first part of the article will present an outline of CSA and then relate this to sustainable food systems and the transition towns movement. The second part, in the next edition, will explore the nature of CSA in a bit more detail.
'We will ROK you!'
ROK came about when a group of friends in the Lahti area decided we would like to grow quality luomu, lahi, food for ourselves and others. We teamed up with a traditional family-run plant nursery, Aaltosen Puutarha, that had a field and glasshouse we could use and within a couple of months ROK was up and running. That was early 2013 and the initial membership quickly grew to 65 shareholders. This year we are already up to over 100 (as of our first share-out at Easter). The growing was designed to be biodynamic and we have good cooperation with Toivo farm near Heinola and with Finland's original CSA enterprise, Herteneimi in Helsinki. What is also interesting to me is that many of us in the founding group were or had been in Camphill communities. So, from the start, there was a strong 'community' impulse and a wish to somehow get the 'culture' back into agriculture.
ROK's first season was a great success and during the winter period I had a chance to catch-up a bit on the experience and to relate this to the wider context. I was amazed to discover that the modern concept of CSA had its roots in biodynamics and was intended by its founders to be a new way of living, growing and working; very much a threefold view of possibilities. These European biodynamic farmers found their way to the USA in the mid-1980's and from there the movement has grown to where there are now somewhere between 6000-12000 enterprises in the USA and perhaps 4000 in Europe. It is difficult to be exact with numbers because there are different views of what constitutes a CSA (more on this below). Similar or complimentary type initiatives such as Teikei food cooperatives in Japan and Camphill farms growing for an extended community have an even longer history. In fact, Trauger Groth, one of the pioneers of CSA in the USA was in Camphill at Copake, New York State, as far back as 1961. But anyway, the history is perhaps less instructive than a realisation that it is in fact a re-invention of traditional village food growing. Up until very recently, local communities grew and exchanged food locally. It was only with the growing industrialisation of agricultural brought about by the oil age and the globalisation of economies that local food growing became unrealistic. This is the story of our Aaltosen Puutarha writ large. This is why its cheaper to import beans from Kenya and courgettes from Holland than to grow them ourselves up the road.
CSA is a way of bringing food producers and consumers back together in a mutually supportive way. Because members commit to support the food growing and are not just end consumers, the grower has some level of security. Creating the direct links, without the costly transport, merchandising, advertising and retailing means that better quality food can be grown at a reasonable price to the members. Although CSA is not organic or biodynamic by definition, nearly all schemes are in reality so, mostly because it suits the scale of production and members want to have healthier food.
Not too far below the surface there are other reasons for the success of CSA. For producers, there is the possibility of creating supportive relationships with the local community, such as are practically impossible with most modern agricultural practices. Food growing, what was once a real vocation, is now barely even a viable occupation. What's more, the social isolation experienced by farmers means there are few people interested to do the job, so the average age of farmers is constantly increasing. A rather startling statistic is that suicide is the most frequent cause of death for US farmers. In contrast to this, CSA attracts young people interested in doing things differently. It also appears to encourage the involvement of women, unusual in the rather macho world of modern mechanised agriculture but of course not in traditional food growing such as still exists in many other parts of the world.
Another more indirect benefit of CSA is that it provides opportunities for involvement and education. Many schemes have a requirement that members provide a certain number of work hours and this helps especially in times of harvest and weeding. For an increasingly urbanised population, this kind of re-connection to the land and the seasons must have huge benefits. None more so than for children, and the education potential of CSA is increasingly being recognised.
I mentioned above that there are different views of what is or is not CSA. In Finland, schemes have thus far mostly taken the form of consumer cooperatives, created and run by members for members. So in ROK's case, for instance, all members are equal shareholders, sharing the rights and responsibilities of the cooperative. There is a board elected by the members to run the organisation. I am employed by the board and decisions are made collectively. While this is quite close to the original model for CSA, many of the modern manifestations see it as little more than farmers selling without the middleman. But I don't want to get bogged down here in opinions about what is in or out. From my point of view, CSA is more than just another way to market food. What we make of it depends somewhat on what we imagine the possibilities to be. That's why the story we tell about CSA is so important.
I want to now divert to a related theme, one that is helping to write new stories about sustainable development: transition towns. Many of you may have heard of this exciting new development but, at least in Finland, may not have a clear idea what it is about. Rob Hopkins, credited as the 'founder' of the movement, calls transition towns “one of the most dramatic and important movements of the 21st Century” while Richard Heinburg, a US scientist and writer on Peak Oil says it is “a strategy for harnessing the talents, vision and goodwill of ordinary people.” Essentially, transition town strategies (also countries, cities, villages and communities; there are now over 1000 initiatives of all different scales in 40 countries) are a way to sustainably develop while recognising the limitations posed by sharply declining supplies of cheap fossil fuels and the growing imperative to tackle climate change. However, instead of looking at our alternative future as doom laden, the transition towns movement looks to celebrate the opportunities offered: 'party not protest'. It offers various methodologies to evolve on a different, more sustainable, development path. It goes to great pains to highlight the positives for society of returning to a more localised, resilient economy; built from the roots up. It stresses that this is not a return to an arcadian ideal but highlights the qualities to be gained from a more human scale, community-based and values-led society.
In its own right, transition towns is a very interesting area of enquiry, but for the moment I want to just highlight where it overlaps with CSA. Because a return to local food production is one of the main starting points for many transition initiatives. Food is such a fundamental requirement that it has always attracted active interest. In ROK, most of the membership is interested above all else in accessing quality food. That it might be part of an alternative social movement is relatively incidental to many, I would suggest. But now that there is interest and involvement, there is the possibility of building something else on that foundation. From here, networks can be expanded, connections made and initiatives stimulated. Most importantly, the success of CSA initiatives such as ROK show what is possible and thereby are part of an emerging practical vision for a more sustainable future.
ROK's story has only just begun but already I can see that it has the kind of inspirational quality found in the best narratives. Part two of this article, in the next edition, will take a look at how this narrative might be structured. Borrowing from Elizabeth Gilbert's 2006 bestseller, this will be titled 'Eat, Pay, Love'.
Eat, Pay, Love
Part one of this article presented an outline of Community Supported Agriculture (CSA) and how it can help in the transition to more sustainable food systems. It used the example of Lahden Ruokaosuuskunta (ROK) to highlight aspects of the CSA story. This second part will delve into the CSA concept a bit further. Given the nature of this journal, I am going to do this from a threefold perspective. But instead of a heavy anthroposophic analysis, I am going for an anthro-lite approach. Lets call it: Eat (the right to food), Pay (economic association), Love ('agri'culture).
Eat
The original idea I had for doing an article was connected to the right to food. That is, the inalienable legal right. Because you might be surprised to hear that there is no absolute, legal, right to food. Let me explain.
The clearest international statement on rights is the UN Declaration of Human Rights, but this implies rather than states that we all have a right to food. The human right to food is perhaps best expressed in the 1966 International Covenant on Economic, Social and Cultural Rights. Article 11 is quite explicit on the right to be free from hunger and addresses food production and distribution in addition to adequacy. However, the status of a human right to food has always been open to question. Likewise, if you look at national constitutions such as in Finland or Ireland (my home country), the right to food is more implied than clearly stated. The trouble with this is that the right to food might be superseded by other more powerful forces, if circumstances dictate. And, this is exactly what often does happen. Replacing staple food crops in Less Developed Countries with more lucrative biofuel plantations is one clear, but rather distant example. But, how about the smallholding that cant survive because the economic imperative for cheap imports overrides the support for local farmers. And this is where it gets very interesting. Because if it was just quantity of food on the plate that was of interest, it would perhaps make sense to import it in bulk from the cheapest producer. But, surely the right to food is more about the right to sustainable food systems. This is exactly the imperative behind a new social movement.
The Food Sovereignty movement is a powerful global force that aims to bring about more sustainable food systems and to enshrine rights to food as universal and inviolable. The following declaration encompasses the key characteristics in this multi-faceted force.
'Food sovereignty is the right of peoples to healthy and culturally appropriate food produced through ecologically sound and sustainable methods, and their right to define their own food and agriculture systems. It puts those who produce, distribute and consume food at the heart of food systems and policies rather than the demands of markets and corporations. It defends the interests and inclusion of the next generation. It offers a strategy to resist and dismantle the current corporate trade and food regime, and directions for food, farming, pastoral and fisheries systems determined by local producers. Food sovereignty prioritises local and national economies and markets and empowers peasant and family farmer-driven agriculture, artisanal fishing, pastoralist-led grazing, and food production, distribution and consumption based on environmental, social and economic sustainability. Food sovereignty promotes transparent trade that guarantees just income to all peoples and the rights of consumers to control their food and nutrition. It ensures that the rights to use and manage our lands, territories, waters, seeds, livestock and biodiversity are in the hands of those of us who produce food. Food sovereignty implies new social relations free of oppression and inequality between men and women, peoples, racial groups, social classes and generations'.
(The 'Declaration of Nyelene', Mali, 2007)
In a European context, this movement has led, among other things, to an expanding network of organisations supporting sustainable food systems, to a re-statement of the aims for a European context (the 'Krems Declaration') and to a European Food Declaration calling for a reformed Common Agricultural and Food Policy.
Coming back to the main theme, in practical terms food sovereignty has found expression in Western countries through CSA, where consumers and producers seek to create new relationships and more sustainable food systems. There is a growing international organisation called Urgenci that seeks to foster just this and this is part of a growing movement to reclaim power from elites and to focus as much on the equity element of sustainability as on the environmental protection.
None of this is straight forward, of course, and we need to be careful that our endeavours are not simply incorporated by the orthodoxy. And that to me is why a focus on food sovereignty should be integral to CSA.
Pay
In many ways, the clearest and perhaps most fundamental expression of CSA is as a new way to look at the consumer-producer relationship: in effect a form of economic association. Promoting more equitable economic relationships was certainly at the core of what the original pioneers of CSA were hoping for. For them, this included new forms of land ownership as well as different ways to exchange goods and support enterprise, leading to new forms of human relations. Such an 'associative' economic brotherhood is well known to people in anthroposophically inspired organisations but is sometimes difficult to express clearly in more agnostic circles. This is where I find the cooperative movement to be particularly helpful.
Cooperatives have a long and well-established history of promoting associative economics in all but name. The goals of solidarity, equity, self-help, etc are matched by a set of values that promote honesty, openness, responsibility and caring for others. It is no wonder that coops are the preferred form for CSA in Finland. The idea of a community of shared values is the theme in the final section.
Love
Martha Gellhorn apparently said of Hemingway that 'he loved humanity, he just couldn't get on with people'. I was reminded of this when reading a chapter in Sharing the Harvest (one of the main DIY guides to CSA) on the community aspect of CSA. If CSA is to do what it says on the tin, then it should be somehow involved in community building. And thats good, of course. But what is interesting about many of the reflections on CSA in Sharing the Harvest is that notions of what 'community' is vary widely. I know I think of a homely, family-centered, community rather like the imagined one where I grew up. But having lived for nearly 15 years in intentional communities I know for a fact that 'community' is a pretty complex, if not entirely ephemeral, affair.
At the risk of being too personal, I want to relate the idea of community to the quality of love. Because I find that I am a bit like Hemingway, in being more comfortable with ideas on humanity that with the complexities of real people. I like to know that CSA promotes festivals and parties but I don't necessarily always want to go to them all! Awful, I know. But, I do value that there is a community of people who have an interest in nature, in the spirit, in wholesome living and ultimately in each other. I think we can be easy on ourselves in how our new human relations emerge. The re-connection to nature that is integral to CSA is definitely part of an emerging interest in the spirit of place. 'Agri' culture offers many opportunities for education, therapy and community building. We just need to be careful not to expect too much too quickly.
Transition towns has a catchy expression: 'radicals without revolution' and I can see how a threefold approach helps guide us towards a balance between aspiration and practical realisation. As one expression of what is possible, CSA has shown its potential to achieve radical change quite literally from the ground up. In an ever expanding movement, the story of CSA is still being written. ROK is one chapter in that story.
It is now early May and the sun is shining but its cold. ROK's season is gathering pace, with a thriving glasshouse and the field just ready to work. Gardening teaches us to be mindful of the small things and the ever changing environment. Thats as good a moral you will find for any story!
Noel Bruder